Äitini muisteluita

Edesmennyt äitini halusi jättää jotain itsestään ennen kuolemaansa ja kirjoitti meille muisteluita vanhoilta ajoilta. Osa kirjoituksista on julkaistu Siikajokilaaksossa 2004.

"

Muistelmia lapsuuteni ja nuoruuteni mailta

 

Miten pistääkään vihakseni nykyihmiset, jotka aina valittavat; uusavuttomat, joille kaikki sosiaaliavut tulevat kuin Mopelle illallinen, omat kädet ristissä odottaen, kun ei tule ne ja ne avustukset aikanaan. Parsiminen ja ompelu ovat outoja ilmiöitä.

 

Lapsena olimme onnellisia, kun omasta peltotilkusta kasvavat perunat syötiin usein vain suolan kanssa. Silakat toivat jo juhlan tuntua. Kurri oli juomana, usein vain vesi. Oli herkkuhetki kun äidin kanssa tuloista töistä tullessa äiti sai lypsylämmintä maitoa päärärin mukaansa. Kun väsy yllätti, äiti antoi matkalla huikat päärärin kannesta! Usein äiti väsyneenäkin kantoi minua konttina!

 

Pieni köyhä resuinen mökki köyhääkin köyhempien ihmisten asuinkolo männikön keskellä seurakunnan maalla. Ei saunaa, ei edes paskahuussia, ei vesikaivoa, ei puuliiteriä, ei mitään ihmiselon pönkkää. Metsäojitus ei silloin pilannut luontoa ja maisemaa. Korkeammalla kankaalla oli lampia; oli pikku lampi, iso lampi ja sammallampi, Vesi virtasi niistä luonnon luomaa uomaa myöten alamaihin. Sammallampien takana se uoma teki putouksen ”Taipaleen ämmän”. Sen kuohua kävimme ihailemassa, putous oli noin 1,5m. Tulvavesien aikana se oli mahtava lapsen mittakaavalla.

 

Isolla lammella velipojat syksyisin kävivät ”ritkuttelemassa”, kuten he sanoivat, kokeilemassa jään kestävyyttä. Kun muutamat housut ja saappaat oli kasteltu, päiviä kulunut alkoi jää kestää. Silloin sinne hakattiin pystyyn tolppa, hoijakan napa, ja niin oli iltailona hoijakan pyöritys! Suurin osa lampea kasvoi pitkää saraheinää samoin kuin ympäristön suo. Kankaan puoleisella rannalla oli äidin pyykkipaikka. Siinä kypsyivät myös kesän ensimmäiset mustikat. Heti kun lampi suli ja lumi väheni, laittoi äiti pyykkipadan kivistä rakennettuun pesään. Miten tuoksuukaan nenääni vielä se risutulen savu padan alta ja kuumuvan lampiveden haju. Puusaavi ja korkeajalkainen ”lessukka” liotettiin lammessa, kun olivat ravistuneet vuotaviksi. Mäntysuopa vaahtosi hyvin pehmeässä lampivedessä. Joskus äiti sai taloista omateko saippuaa. Kun ei ollut muuta, käytti äiti lipeäkiveä. Miten lie kätensä kestäneetkään, eihän silloin ollut suojakäsineistä tietoa, ei myöskään käsivoiteista. Pyykit tulivat puhtaiksi, olihan äiti haluttu pyykkäri myös taloihin. Ne aurinkoiset päivät kirkastivat lapsuuttani, kun hyppelin äidin pyykkipadan seutuvilla. Isompana sain ripustella pyykkiä katajapensaiden niskaan kuivumaan. Joskus oli jopa narua johon pyykit oli hyvä levitellä kuivumaan mäntyjen väliin.

 

Pyykin jälkeen saavit katajapensaiden varjoon, etteivät ravistuisi. Kuumina poutakesinä lammen vesi muuttui ruskeaksi kuin olut, väheni niin, että oli etsittävä toinen pyykkipaikka. Se oli punaisen sillan oja maantien varrella puoli km etäällä. Sen vesi virtasi ja pysyi pitkään pesukelpoisena. Seuraava vesipaikka löytyi vanhan sorakuopan pohjalta suontien varrelta. Sinne äiti kaivoi koloa, ja kas kummaa, sieltä pulppusi kirkas vesi kuin kaivosta.

 

Miten vähään silloin oltiin tyytyväisiä ja vähällä tultiin toimeen…

Iso koivu on vielä paikoillaan pihan eteläpäässä. Sen rinnalla kasvoi yhtä iso haapa ja mänty. Kyllä itkin, kun ne haapa ja mänty kaadettiin ja koivun tuntumaan tuotiin jostain vanha ja nokinen sauna. Kiukaalla lämpeni pesuvesi pienessä noin 8 ltr:n padassa. Oltiin päästy vaurastumaan!

 

Ison lammen saraheinikosta niitettiin myöhemmin saraa kuivumaan ja  ”maträssin” kuoriin pehmeiksi vuoteiksi. Mahtoi se pölistä! Ei tiedetty silloin allergioista!

Äiti kulki talojen töissä, milloin missäkin. Koposen valtava lakanpyykki oli aina keväisin. Saatiin lakanat ulos kuivumaan. Syksyllä ja talvella pyykit kuivatettiin suuren asuin-kaupparakennuksen vintillä. Joskus nuoruudessa äiti ja isä olivat huonemiehenä (=vuokralla) Koposen kauppatalossa, joka silloin oli toisilla omistajilla. Kun äiti iltapimeällä palasi talojen töistä, saattoi hän nähdä silloisen kauppiaan istuvan työpöytänsä ääressä, valot palamassa, ja kun hän tuli sisään ei missään ollut ketään, eikä valoja missään. Kun äiti ja isä laskeutuivat levolle keittiön lattialle kyhätylle petille, saattoi yläkertaan meneviltä portailta kuulua askelia, keittiön ovi aukeni ja avaimia hamuttiin naulasta seinältä!

 

Muutaman kerran äiti ja isä tarkistivat kuka siellä liikkuu, mutta – missään ei ollut ketään. Mikä lienee ollut se rauhaton sielu, jonka työt olivat nähtävästi jääneet kesken. Äidillä oli ihmeellinen kyky kuulla ja nähdäkin sellaista mitä kaikki eivät kuule ja näe. Väinölässä asuessa äiti kertoi miten porrasedestä joku lakaisi, kuului kaaputus ja kolahdus, kun luuta laskettiin seinää vasten. Kohtapa sieltä tulee vieras, sanoi äiti, eikä kulunut kovin pitkää, kun pihaan ja sisälle tuli joku vieras. Sikke on perinyt samanlaista herkkyyttä kuin mummonsa kykyä nähdä, mitä muut eivät näe. Muistan vain sen H-vedellä nähdyn hiihtäjän. Itse omasin lapsena samaa, maailma kai peitti vaistoni kasvaessani. Herkkyys katosi.

 

Amerikan Kaija-tätini – isän siskon ansiosta äiti ja isä saivat mökin, josta alussa puhuin. Muistan kuinka Kaija-tätiä aina odotettiin Parviaiseen, isän toisen siskon perheeseen. Kaija-tädillä oli valtavat matka-arkut vaatteita ja kaikkea Amerikan hyvää, kun hän tuli. Tarkan huolen Reeta-täti piti, ettei meille kovin paljon siitä hyvästä pirahtanut, se vähäkin salaa Reeta-tädin silmiltä. En muista millainen tulisija mökissämme oli, mutta viimeisellä Suomi-matkallaan Kaija-täti muurautti siihen uunin. Mökin nurkat olivat hatarat ja muistan, kuinka rotat kolusivat sieltä yökaudet etsien mökistä syötävää.

 

Muutamana iltana isä sanoi, että nyt hän vahtii jos saisi jonkun niistä hengiltä. Voisen paperin hän pani sivusta vedettävän jalkopäähän syötiksi ja varasi koukkuraudan käden ulottuville. Yöllä heräsin siihen, kun isä lasketteli ärräpäitä, että nyt se –kele puri varpaani halki! Ja äiti etsi tukkoresua. Siihen jäi isän rottajahti! Rottia oli siihen aikaan valtavasti. Muistan, kun perukan naisten kanssa menimme Oulun Osuuskaupan juhliin. Oli jo kesä. Kun lähestyimme vanhaa työväentaloa jonka pihapiirissä oli kunnan viljamakasiini ja vähän matkan päässä Simojoen vanha riihi ja puimola, vilahteli kymmeniä rottia ruohikossa. Kankaalan Iita, joka oli hyvin miesmäinen vanhapiika sieppasi aidanseipään ja hihkaisi ”Kyllä minä ainakin yhden tapan!” Sattui raivokas vastustaja ja näytti, että Iita siinä joutuu hätää kärsimään. Kauan kamppailtiin, eikä Iita ollut arkalasta kotoisin, mutta lujille se otti, ennen kuin rotasta tuli vainaja. Lienevätkö rotat olleet syynä ja taudin levittäjinä, kun niinä vuosina oli vesirokko, tuhkarokko ja tulirokko epidemioita. Tulirokkoon kuoli muutama koulutovereistanikin. Tulirokkoa yritettiin estää leviämästä perustamalla eristyssairaala. Minäkin sairastuin vaikeimpaan, tulirokkoon. Äiti hoiti minut itse, mutta ei saanut mennä esimerkiksi kauppaan sisälle, vaan tavara tuotiin ulos. Makasin korkeassa kuumeessa monta päivää. Terveyssisar kävi katsomassa ja toi äidille tippoja, jotka laskisivat kuumetta. Silloin sain syödä elämäni ensimmäiset appelsiinit. Kuumehoureissani kuljin sileää tietä, että kaputus kuului, se oli kai sydämenlyöntejäni, ja aina vähän päästä putosin risukasaan. No – sitähän tämä elämänikin on ollut!!

 

Mummo, isäni äiti, oli ruotimuorina naapurissa, Reeta-tyttönsä taloudessa. Aina kun hän sai rahaa Kaija-tädiltä Amerikasta, hän säästi ja yritti antaa aina meille kakaroille jotain hyvää. Sitä ei Reeta-täti katsonut hyvällä silmällä. Muutamana keväänä olivat saappaani niin rikki, että aina kastuivat jalat. Eräänä keväänä tuntui naapurissa olevan kovaa riitaa: mummu ja Reeta-täti siellä kokeilivat saarna-taitojaan! Iltasella huuteli Reeta-täti ”Kaija, tuu tänne”. Juosta kipaisin, ja siellä oli laatikossa mummon sängyn päällä minulle uudet kumisaappaat. Mikä riemun päivä. Pistipä Reeta-täti vielä tuoreen rieskaleivänkin käteeni. Äiti oli taas jossain talossa pyykillä. Kyllä oli pitkä ilta oottaa äitiä kotiin. Monet kerrat kävimme mäen päällä katsomassa, näkyykö äitiä jo Lehtotienhaarassa. ”Kookko” (=Veikko) oli hoitamassa minua. Oli satanut keväistä valkeaa lunta jo sulaneeseen tiehen. Yritin tehdä jälkiä siihen uuteen lumeen, että äiti heti mäellä näkisi, että siinä oli uuden kumisaappaan jälkiä! Niitä lapsuuteni ilon hetkiä!

 

Nokinen vanha saunaresu sai asukkaan. Äiti otti ns. ruokkolehmän, jonka nimi oli Hely, iso punavalkean kirjava sarvipää. Taas kävimme naapurin saunan jälkilöylyissä, usein oli vain kylmää vettä. Kiersimme liiteriveräjän kautta, kun kuulimme huudon naapurista. Usein kiipesin ns. rehtoaidan yli, jossa tahtoi jäädä hameen helmoistaan aidaksen nokkaan roikkumaan! Aina emme huutoa kuulleet ja silloin hiivimme kuin varkaat sinne pienen öljytuikun valaisemaan nokiseen puolikylmään savusaunaan.

 

Hely-sarvipää oli melkoinen persoonallisuus. Äiti paimensi sitä pitkin metsiä ja suon laitoja. Se lypsi hyvin, mutta oli liikaa äidin perään. Kerran äiti juoksi alusvaatteisillaan kotiin, oli jättänyt mekkonsa ja huivinsa pensaan päälle ja lehmä jäi ahkerasti syömään äidin hiipiessä pois. Voi sitä naurun pakkoa, kun kohta kuului pihalta ”Ammuu”! Kerran äiti karkasi siltä ja meni kylälle kauppaan. Kohta iso kirjava lehmä huuteli kaupan oven takana ”Ammuu”! Hely oli maho, mutta lypsi meille reilun vuoden, sitten veivät sen teuraaksi. Jollain ihmeen konstilla äiti sai oman lehmän, josta sitten karja lisääntyi. Saatiin navetta lehmille ja sauna ihmisille. Muutamana kesänä olin Ahon lehmiä paimentamassa muutaman päivän. Aliina-emäntä antoi minulle lampaan palkaksi. Kastoin sen Lilliksi. Kohta oli lampaitakin lisää samoin kuin lehmiä. Porsaskin otettiin joinakin kesinä. Ne mokomat oppivat käymään puolukassa meidän mukana. Ja mitä kilpajuoksijoita ne olivat, kun yritettiin saada takaisin läävään. Jostakin saatiin kana ja kukko. Kana-liekeri oppi pahan tavan, meni naapurin riihen alle munimaan naapurin kanojen seuraksi. Kukko ja naapurin kukko alkoivat kilpa-kieunnan, nousivat aina aidalle, josta kilpaa kiekuivat. Kukosta tuli vihainen, juoksi perässä ja yritti käyttää kannuksiaan. Kerran suutuin, kun kukko taas jälesti minua. Kuljin varulta keppi mukana, ja kun kukko taas hyökkäsi, kopasin kepillä sen hengiltä. Aioin haudat sen, mutta siihen joutui mökin Vieno eräästä naapurista. ”Älä toki hautaa, anna teen siitä paistin!” Niin Vieno sai paistinsa, mutta myös lisänimen. Kylän kierolainen, luudan ja vastan tekijä ja marjastelija Tapelin Mari sattui Vienon kukkopaistille. Sanat eivät taas passanneet yhteen Vienon kanssa. Suutuspäissään Mari vaihtoi saarnapaikkaa ja tuli meille äidin luo vaivojaan vaikertamaa, kun se kukon nielijä sanoi taas niin ja niin!"